Pakko kai se on..

Tulin vaan lukemaan muiden kuulumisia, mutta nyt pitää sitten itsekin kirjoittaa..

Lueskelin Katin blogista bloggailusta. Pari hänen ystäväänsä on lopettanut/lopettamassa bloggailun. Lisäksi pohdittiin hiukan sitä, MIKSI ihmiset bloggailee. No, mä haluan kertoa teille miksi minä bloggailen. Mulla on käsittämätön tarve kertoa kaikista asioista jollekin. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, murheet kevenee ja ahdistus laantuu, kun kertoo jollekin. Onhan se kiva, että ihmiset käy lukemassa, mutta tärkeintä tässä kai kuitenkin on se, että saa selittää kaikista omista asioistaan. MUTTA, mä olen hiukan miettiny anonyymin blogin aloittamista. Sinne voisin sitten kirjoittaa kaikesta. Nytkin mua painaa yksi asia, mutta kun en tiedä keitä täällä käy lukemassa, en viitsi kirjoittaa siitä. Haluaisin, koska se on suurin murhe mun elämässä tällä hetkellä, mutta en voi. Ajattelin, että Suomeen palatessa voisi olla hyvä aika aloittaa anonyymi bloggailu. Jää kuitenkin nähtäväksi, että mitä tapahtuu..

Mun kyllä piti kirjoitella kaikista iloisista asioista ja mm. siitä, kuinka reipas oon tänään ollut. Mutta nyt mua alkoi taas ahdistaa tuo mun murheeni ja sen lisäksi Suomeen muuton ajatus jännittää/ahdistaa ja aiheuttaa kaikenlaisia ajatuksia. Aion muuten ruveta pakkaamaan ajoissa, mikäli saan kyydin, haen jo ensi viikolla, tai tällä viikolla, muuttolaatikoita. Ympäristönvaihdos tekee terää, mutta loppu on sitten itestä kiinni, että meneekö hyvin vai huonosti. On aivan liian helppoa vaan jumittaa kotona. Voi apua. Aikasemmin mun elämässä suuren muutokset on vaan tapahtuneet niitä sen kummemmin miettimättä. Ne on jopa saattaneet tulla yllättäen, ettei ole ehtinyt niitä miettiä. Tai sitten ei ole ollut mitään "menetettävää" vaikka koko elämä muuttuis. Nyt ensi kertaa suunnittelen/joudun suunnittelemaan asioita etukäteen. Mun tarvii muuten Suomessa sitten hankkia itselleni radio. Tai jos en hankkiskaan, voisin toivoa joululahjaksi, olis helppo ja halpa lahjaidea. Mun tulee ikävä tätä maata :(

Juhannukseksi tarvis keksiä jotain tekemistä. Mulla on pieni suunnitelma, mutten tiedä, olenko tarpeeksi rohkea sen toteuttaakseni. Lisäksi siihen menis rahaa, sekin on pelottavaa. Ja mä odotan uutisia Suomen kämpästä any day now.

Suomen kieli on rumaa ja töksähtelevää. Jos puhuu englantia tai ruotsia, on mahdollista ilmaista asiat kauniisti. Suomeksi kaikki kuulostaa töksähtävältä ja epäystävälliseltä. "Minä rakastan sinua" voi please..

Menen suihkuun kun oon kirjotellut valmiiksi. Sitten jos ahdistaa tai ei vaan väsytä, laitan vaatetta päälle ja menen ulos.

Tahtoisin ihan oman ystävän, jonka kanssa voisin jutella kaikesta ja joka juttelisi mulle kaikesta. Pyyteetöntä ystävyyttä, joka kestäisi kuprut ja totuudet. Ystävyyttä, jossa puhutaan asioista suoraan ja kerrotaan, kun jokin asia vaivaa ystävässä tai ystävyydessä. Voi, ymmärrätteköhän mitä tarkoitan, luulisin kyllä, että ymmärrätte. Ja kuulkaas ystävät, jotka blogiani luette, mulla on teidät, mutta olette niin pirun kaukana vaan. Ja siitä voin syyttää vain itseäni.

Mä sain tällä viikolla, tai viime viikolla, yhden ystävän lähemmäs mua. En tiedä onko siitä sitten loppuviimeks mitään iloa, mutta täällä se on. Tuossa naapurissa, alle minuutin matkan päässä, ellei tarvi muuta kuin laittaa kengät jalkaan.

Hehe, olenkohan vaipumassa synkkyyteen, vai onko mulla vaan huono ilta? Eilen olin naapurissa kylässä. Se tyttö on yllättävän samanlainen kuin minä. Ajatellaan aika paljon samalla tavalla asioista. Sen kanssa on mukava jutella, keskustelu vaan kumpuaa uusille urille. Aiheet vaihtuu. Ikävää vaan, että kielenä on englanti, joka heti rajoittaa mun ilmaisua.

Ainiin, perjantaina multa kysyttiin, että "Hur går det?" ja suomalaiseen tapaan (?) kerroin totuuden: "Mua vitutti eilen illalla niin paljon, etten oo vieläkään hyvällä tuulella!" Suomeen soittaminen on kallista :( Ja näillä asioilla ei ole mitään tekemistä keskenään.

*Sensuroitu* Alkoi tulla turhan negatiivista pohdintaa. Mä luulen, että olen vajoamassa takasin siihen surkeuteen, jota koin Suomessa ennen tänne muuttoa. Mitenköhän senkin sitten estäis. Ihanku se paikka olis mulle jonkinlainen vankila.. Voihan paska. Ja muka vielä pitäis ehtiä nukkuakin ja menna huomenna ajoissa töihin. Voi kun ei vois tällä hetkellä vähempää kiinnostaa.

Aina menee hyvin, kun työntää kaiken negatiivisen pois mielestään. Kuinkahan kauan se toimii? Mä tahtoisin puhua jollekulle suomeks. Jollekulle joka kuuntelis. Ja sanois, että kyllä ne asiat saadaan järjestykseen.

Mun aivokemia on perseellään.